Lentuankoski (Kuhmo) | 19.8.2006 11:00

Konstan jalanjälkiä seuraten saavuin Lentuankoskelle. Luvat lunastin Lentuankosken leirintäalueelta, josta autolla siirryin kosken yläpuolella sijaitsevalle parkkipaikalle.

Parkkipaikalle saavuttuani aloitin kamppeiden vaihdon. Paikalla oli jo pari autoa, josta toiseen juuri saapuessani lastattiin taimenta. Oli kuulemma isommalta koskelta vieheeseen täpläkylki ottanut. Kalaa joessa siis on. Hieno homma. Ei muuta kuin vermeet päälle ja joelle.

Ensimmäisenä huomionani oli, että aikamoinen ränni ainakin isompi koski on. Niska toki näyttää erinomaiselta kalapaikalta, mutta itse tyhjää siinä pyysin. Paikka olisi kalastettavissa paremmin toiselta puolelta, jolle kuulemma kahlaamallakin pääsee. Itse tyydyin heittämään perhoa möljältä, vaikkakin laihoin tuloksin. Kosken alaosasta tuli sitten ensimmäinen tärppi. Hetken pitämisen jälkeen kala jatkoi menoaan ja itse päätin hammasta purren siirtyä alemmalle koskelle.

Pienelle Lentuankoskelle saavuttuani huomasin, että pienempi koski sopii perholle paremmin. Paikalla oli lisäkseni tuttu Kainuulainen pariskunta heittelemässä, toinen uistinta ja toinen perhoa. Olivat kuulemma viime viikonloppuna taimenta joesta saaneet. Nytkin yksi taimen oli jo autossa tallessa. Kommentit innostivat itseäkin heittelemään. Siirryin kosken alkuun niskalle, josta lähdin laskeutumaan hiljalleen jokea alaspäin.

Ensimmäisen kovemman virtaaman jälkeen kiven juuresta tuli ensimmäinen kunnon tärppi. Kaunis taimen otti perhon suuhunsa kauniisti hyppäämällä. Alamittainen, totesin jo hetken ilmalennon aikana. Liekö aikaisemminkin koukussa ollut, kun niin ammattitaidolla pyöräytti siimat kaislikkoon kiinni ja laski itse itsensä irti. Noh, eipä tarvinnut kalaa joesta pois asti nostella. Hienoa oma-aloitteisuutta taimenelta.

Edellisestä tärpistä viitisen metriä alaspäin taas tarrasi kala kiinni. Nyt oli nykijällä jo kokoa. Kelan jarru huusi hetken ja sitten kala irti. Hiljalleen sadatellen päätin ruuvata jarrua tiukemmalle. Olli Kauhasen sanoja miettien totesin, että kalaa joessa on, vieläkö löytyisi ottajia...

Jatkoin koskea alaspäin, tutkien kivien välit ja virran sivustat tarkoin perhollani. Hiljaista on tässä kovemmassa virtauksessa huomasin ja hetken mietittyäni vaihdoin pienen pupan (johon kaikki tärpit olivat tulleet) isompaan streameriin. Näin jatkoin heitellen kosken loppuliukuun saakka. Loppuosassa, joen toisella puolella näin taimenen hyppäävän. Ihan hyvän kokoiselta näytti, joten tarjosin välittömästi kalalle perhoa. Ei streemeri kelpaa näköjään, ajattelin muutaman heiton jälkeen. Parempi vaihtaa perhoa ja kokeilla jotain muuta.

Vaihdoin siiman päähän samanlaisen pupan, johon aikaisemmat tärpit olivat tulleet. Joskohan tuo nyt tuolle pintojalle kelpaisi, ajattelin. Siimaa hiukan ulos, vielä hiukan lisää ja noin, perho nätisti aiemmalle tuikkipaikalle. Saman tien näin kalan pyörähtävän ja perhoa vietiin.

Jarru huusi, ja heittosiima kelassa hupesi olemattomiin. Ei taida olla se hyppääjä kiinni ajattelin, kun pohjasiimalle oltiin jo siirtymässä. Kala vetäisi siimaa vielä hiukan lisää ja jäi juromaan keskelle jokea taivuttaen vapaa kunnolla luokille. Kädet täristen totesin, että nyt ei ole kiloinen siiman päässä.

Viitisen minuuttia pitelin kalaa paikoillaan (tai sitten toisin päin). Välillä kala tuli hiukan lähemmäksi, välillä täplätakki päätti ottaa taas pientä hajurakoa minuun. Sitten koko homma meni asemasodaksi.

Kala jäi jälleen juromaan pohjan tuntumaan. Perukkeena oli kahdeksan kilon siiman pätkä. Ajattelin, että tuo kyllä kestää, mutta 12 kokoa oleva koukku voi tässä taistelussa luovuttaa. Päätin, että en ala ihan heti kalaa lähemmäs pumppailemaan. Kajaanin mies tuli puolisonsa kanssa tällöin viereen seuraamaan. Totesi, että taitaa olla vähän isompi nyt kiinni ja kyseli, minkä luokan vapa on? Sanoin, että kasiluokkaa on, että vapa kyllä kestää, koukku voi olla vähän niin ja näin. Herran tarjoutuessa haaviapuun huojentuneena myönnyin ajatellen, että tuota en taida ihan heti itse ylös saada.

Näin poristen jatkettiin vielä hetkinen. Kala tuli välillä hiukan lähemmäs ja ylemmältä möljältä sen jo kuulemma saattoi erottaa. "Isolta näyttää" kuului kommentti möljän päältä. Itse yritin pitää mielen rauhallisena ja puhelin porukoille siinä niitä ja näitä. Otetaan vaan ihan rauhallisesti ja annetaan vavan hoitaa homma kotiin, ajattelin hiljaa mielessäni.

Kohta kala tulikin jo lähemmäksi. Nyt sitä voisi jo yrittää haavia, ajattelin haavimiehen siirtyessä lähemmäksi. Kala ei tästä pitänyt, vaan vetäisi taas kymmenisen metriä siimaa paeten joen keskiosaan haavin ulottumattomiin. Vielä pari minuuttia lisää ja aloin pakittaa rantaa kohti. Yksi askel, toinen, kolmaskin. Nythän se siitä tulee ajattelin, ja kala nokitti vetämällä siimaa jälleen kerran. Vahva kala on, totesin, ja aloin taas peruuttamaan. Näin jatkettiin hetkinen ja kala lopulta alkoi osoittamaan väsymisen merkkejä siirtyen kovasta virrasta rantaa lähemmäksi. Haavimies pääsi jo näköetäisyydelle ja huusi "iso on". Hieno homma. Ensimmäinen yritys meni ohi kalan spurtatessa, mutta toisella kala sitten haaviin sujahti. Itse olin vielä epäuskossa, mutta totesin sitten, että "ylös se sitten tulee". On iso kala, vierestä kuului, "lähempänä kolmea kuin kahta" haavin varresta jatkettiin. Tyytyväisenä kättelin haavimiestä ja siirryin kiireen vilkkaa vedestä kalan kanssa kauemmaksi rantaa haavimiestä vuolaasti kiitellen. Kala punnittiin ja myöhemmin vielä mitattiin. Hieno pulska taimen. Painoa karvan verran yli 2,6 kg ja pituutta 61 cm.

Mahtava kokemus Lentuankosken ensikertalaiselle. Vielä kerran kiitos ja kumarrus ammattitaitoiselle haavimiehelle.


jk. Joessa on hyvin vettä, mikä itsessään on hienoa, kun ottaa huomioon vesitilanteen koko Kainuun alueella. Alue, varsinkin pieni Lentuankoski oli perhokalastukseen erityisen hyvin soveltuva. Paikalliset Lentuankosken leirintäalueen omistajat olivat kohteliaita ja avuliaita. Koko paikasta jäi erityisen hyvät "fibat". Tuonne on pakko palata vielä tänä vuonna.