Se otti sittenkin! (Lohihumun pauloissa 2)

Lauantaiaamu valkenee enimmäkseen aurinkoisena. Muutamat pilvirykelmät reunustavat jokilaaksoa siellä täällä. Jaska jää tapansa mukaan paupailemaan kun muut nousevat aamupalalle ja kalalle. Käveleskelemme Heikin kanssa ylävirran suuntaan ja nousemme sillalle, josta yritämme polaroideilla bongailla lohia. Heikki heittää Nils Master vaappua sillalta ja pyrkii uittamaan pyytönsä tummana näkyvän montun päälle. Minä menen vastarannan puolelle ja aloitan laskun sillankupeesta. Virta kääntyy perhosiiman kannalta mainiosti ja päätän jatkaa leppoisaa perhokalastamista joen sillä puolen. Heikillä nappaa Nilsuun suuri ahven, jonka mies ottaa pannukalaksi.

Itse saavun varovasti kahlaillen niskasoraikolle, jossa virranimu alkaa jo painaa takajaloissa. Kohta en enää uskalla kahlata pidemmälle vaan lisään kelalta siimaa kasvattaakseni ongintaetäisyyttä. Saavutan heitoillani "vaahtopeilin" juuri ja juuri, kun lähes koko heittosiima on pihalla ja silloin se tapahtuu! Löysät lähtee ja vapa nyökkää. Kirkas kylki vilahtaa pinnassa ja nostan vavan reilusti pystyyn.

• "b?LOHI KIINNI!/b? Nyt on Heikki lohi kiinni!"

Samalla sora pyörähtää jalkojeni alla ja kaadun perseelleni jokeen. Teutaroin nopeasti pystyyn ja tunnustelen vieläkö kala on langannokassa. Kiinni on. Lohi juroo ensin kaukana kiven alla, mutta lähtee pian voimakkaaseen nousuun kohti niskaa. Kelaan kammesta sen minkä ehdin ja niskalla saan loheen taas tuntuman. 15 -jalkainen Loomis taipuu nyt pitkältä matkalta ja tajuan ensimmäisen simojokelaiseni napanneen perhoon. Nautin väsytystilanteesta täysin housuin.

Jonkin aikaa jurottuaan niskalla kala tulee suoraan alapuolelleni muutaman metrin päähän, jossa ihailen sitä sekuntitolkulla polaroidien hyvällä avustuksella. Arvioin kalan kooksi neljä, viisi kiloa. Sitten vapa ponnahtaa pystyyn ja kala irtoaa! Se pääsi.

Hämmentyneen iloisena tapahtuneesta päästän kuitenkin vapautuneen karjahduksen ilmoihin ja kahlaan yli niskan leirirannalle. Se otti sittenkin. Jo tänä kesänä. Se on askel eteenpäin lohen perhokalastuksessa. Paljon perhoja se on sidotuttanut, monta paikkaa ongituttanut. Tutkin perhoa, joka on purtu läjään. Rungon silkki on muuttunut nukkaiseksi ja väkäsenkärki on taipunut aavistuksen sisäänpäin.

Sitten havaitsen suuremman murheen; lohiperhorasia on tippunut väsytyksen aikana kahluuhousujen etutaskusta! Rasiassa oli noin kahdeksankymmentä lohiperhoa. Moderneja karvasiipiä ja klassisia levysiipiä. Vanhoja ja uusia. Useiden ja taas useiden iltojen työ. Äskeiset onnenminuutit valuvat rasian myötä alavirtaan. Kerään motivaatiota lähteä etsimään rasiaa, mutta usko loppuu jo puolen kilometrin jälkeen. Mennyt mikä mennyt. Kova hinta piti siis maksaa pelkästä väsyttelystä. Koko kesän repussa mukana kulkenut kaatoryypyksi varattu pieni Renault pulpahtaa kurkustani alas ja levittää ruumiiseeni unohduksen tuulen.

Aurinko paistaa ja kesä kukkii. Maisema vaihtuu takapenkillä ja tuijotan viliseviä tienvarsipusikkoja. Edessä on remonttiviikko uudella asunnolla ja sen jälkeen muutto. Konjakin voiman häivyttyä ajatus liitää taas lohen hopeakylkiin ja sukeltaa menetettyyn perhorasiaan. Silmä näkee kaikki perhot ja tietää, ettei niitä korvaa mikään. Vien seuraavana päivän jokivarsille katoamisilmoituksia ja jään epätoivoisena odottamaan. Perhojani ja seuraavaa tärppiä.

-Petteri-

Edellinen sivu

Kommentit

Kommentoi